Tony Stark (Downey) on julkisesti supersankari Iron Man, jota koko kansakunta ihailee, mutta sankaruudella on myös kääntöpuolensa. Yhdysvaltojen armeija haluaa Starkin käyttämän teknologian itselleen käyttääkseen sitä maata puolustavan robottiarmeijan luomisessa. Samaan aikaan Venäjän suunnalla Ivan Vanko (Rourke) punoo juonia Starkin päänmenoksi tämän isän syntien tähden. Kuuluisuus, yksityiselämä ja sen puute, alkoholismi ja narsismi ovat vaivoja, jotka hiertävät Starkin elämää ja pian vaarassa ovat niin Stark kuin hänen keksintönsäkin sekä kaikki hänen läheisensä.

Uuden sarjakuvafilmatisoinnin aallon parhaimman elokuvan jatko-osa jatkaa täsmälleen siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Kaikki on suurempaa ja kiiltävämpää ja hahmoihin saadaan syvyyttä ensimmäistä osaa enemmän. Pienoisena ongelmana vain se, että asioiden välinen tasapaino on hieman hukassa. Elokuvassa on toimintaelokuvaksi liikaa draamaa, mutta ei tarpeeksi toimintaa. Onneksi molemmat osa-alueet kuitenkin toimivat.

Näyttelijät ovat loistavia, vaikka Johannsonin hahmolle en keksinyt minkäänlaista oikeutusta olla elokuvassa. Hänen ainut tehtävänsä oli vaihtaa vaatteita yhdessä kohtauksessa. Lisäksi ohjaajan itsensä näyttelemä Happy Hogan saa liikaa ruutuaikaa. Lisäksi lähes kaksi tuntia paisutettu kohtaaminen Iron Manin ja Vankon välillä on todella lyhyt ja yksi supersankarielokuvien suurimpia pettymyksiä. En tiedä onko kyseessä ollut raha vai kiire, mutta Iron Man 2:n loppupuoli tuntuu hutaistulta ja on auttamaton pettymys hyvästä potentiaalista huolimatta. Ja älkää poistuko ennen lopputekstien katoamista, sillä jälleen niiden jälkeen tulee lyhyt johdatus seuraavaan Marvel -elokuvaan.