Voidaan sanoa, että Suomessa katsotaan tänä päivänä paljon elokuvia. Teattereissa katsojamäärät ovat hyvät, elokuvia vuokrataan hyvään tahtiin ja elokuvia jopa ostetaan runsain määrin eri tallennemuodoissa kotiin katsottaviksi. Yksi huono haitta pienellä markkina- ja levitysalueellamme kuitenkin on: valtavirran ulkopuolelta tänne ei mahda millään kantautua uusia nykyelokuvia. Teatterilevittäjät haluavat mennä siitä mistä aita on turvallisen matala, eikä riskejä ei juuri oteta. Tuntuu myös siltä, että jopa Hollywoodissa eletään jonkinlaista ideakriisiä, tästä esimerkkinä mm. jatkuvat remake-hankkeet ja typerää typerämmät komediat muista elokuvista tai elokuvagenreistä. Valitettavan harvoin myös nykyään elokuvan jälkeen teatterista uloskävellessä tulee huokaistua hiljaa itsekseen ”Wau. Olipas se hieno ja ajatuksia herättävä.”

Voiko nykyelokuva olla myös jotain muuta kuin monimiljoonaisella budjetilla tehty ontto, mitäänsanomaton tekele? Saako maailmassa enää tehdä elokuvia elokuvan tekemisen ilosta, pystyvätkö nykyajan auteurit enää ihmetekoihin vai onko rahan ahne elokuvateollisuus ottanut vallan rasvaisiin pieniin sormiinsa myös sisältöjen saralla? Huolestuneena nykyelokuvan tilanteesta, ja löytääkseni edes jollain tavalla puhuttelevan ja omaperäisen nykyelokuvan, hakeuduin syyskuiseen Helsinkiin - Rakkautta ja Anarkiaa – festivaaleille.

Jo 21.kerran järjestettävä festivaali on tunnettu provosoivasta, puhuttelevasta ja ”huonon maun ylittävästä” elokuva-kavalkadistaan. Tapahtuma tarjoaa tilaisuuden päästä nauttimaan valtavirran ulkopuolelta tulevista elokuvista, mutta toisaalta antaa aloitteleville elokuvaohjaajille myös mahdollisuuksia saada teoksiaan näytille suuremmille yleisöille. Uutena tempauksena tänä vuonna festivaali antoi yleisön äänestää eräässä kilpailusarjassa kymmenestä elokuvasta parhaan, joka esitetään myöhemmin teatterilevityksessä Suomessa. Rakkautta ja Anarkiaa-festivaalia voisi hyvin verrata esim. Ilosaarirock-tapahtumaan, jossa pyritään olemaan ennakkoluulottomasti ajan hermolla sekä tuodaan pahaa aavistamattomalle yleisölle ennennäkemättömiä tyylejä ja ihmisiä. R&A-raati valitsi esitettäväksi tänä vuonna ennätyksellisen määrän elokuvia ympäri maailmaa, tyylilajien vaihdellessa dokumenteista musiikkivideoihin sekä animesta täyspitkiin fiktiivisiin elokuviin.

Poimintoja elokuvista

Ja nyt itse elokuviin. Ranskalaisen Pascal Laugierin ohjaamaa Marttyyrit (Martyrs) pidettiin ennakkoon yhtenä festivaalin kuumimmasta tapauksesta. Ranskassa harvinaisen K18-leiman saaminen on saavutus jo sinäänsä ja varmasti jokainen elokuvan nähnyt tietää nyt miksi. Laugieriä pidetään jopa elokuvansa ansiosta ”uutena kauhun mestarina”. Mies oli lupautunut tulemaan Helsinkiin paikan päälle kommentoimaan elokuvaansa sekä ottamaan yleisöltä palautetta vastaan, mutta joutui lähtemään kiireessä Hollywoodiin uuden, kiinnostavan tarjouksen myötä. En halua kommentoida sen enempää elokuvan sisältöä tai omaa mielipidettäni siitä, mutta kauhuelokuvien ystävien kannattaa ehdottomasti katsoa kyseinen elokuva. Varoituksen sana kuitenkin loppuun, jopa Cannesin elokuvajuhlissa monelle elokuva oli yksinkertaisesti liikaa.

Toisena ranskalaisnäytteenä toimi Jan Kounen ohjaama, ainakin 26 kielelle käännetystä, samannimisestä kirjasta adaptoitu ”99 Frangia (99F)” Järjettömän suurella rahalla pyörivään mainosmaailman sulatusuuniin sijoittuva anarkistinen ja humoristinen elokuva on mukava piristysruiske arjen harmauteen. Jean Dujardinin esittämästä mainosmessias Octavesta paljastuu loppujen lopuksi ihminenkin, yltiöpäisestä kokaiinin nuuskaamisesta ja mallimammojen hoitelemisesta huolimatta. Myös mainoksia ohjannut Kounen tietää todennäköisesti omasta kokemuksestaan miten mainosbisneksessä joutuu myymään sielunsa kerta toisensa jälkeen. Elokuva ruotiikin voimakkaasti paradoksaalisessa mainosbisnesmaailmassa eläviä, sieluttomia trendien ja brändien perässä juoksijoita. Lopputeksteihin laitettu faktatieto vuosittaisesta mainosbisnekseen käytettävästä 500 miljardin rahasummasta (luit oikein, 500 miljardia) on niin järjetön, että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Liian vakavasti myöskään ei yleisöänsä ota uusiseelantilaisen Taika Waititin ohjaama elokuva Eagle vs Shark. Lämminhenkinen nörttien rakkaustarina jaksaa naurattaa aitoudellaan sekä ihastuttaa kauniilla uusseelantilaisilla maisemillaan. Romanssi saa absurdisti alkunsa kun Hissukka-Lily tapaa itsestään liikoja luulevan Jarrodin kummallisissa eläinbileissä Fight Man – konsolipelin tiimellyksessä. Outouden sillisalaattiin lisätään tuulipukukansaa, pieruhuumoria, animaatioita ja suomalaisillekin tuttua vaivautuneisuutta perhetapaamisissa. Kaikesta huolimatta tarina on hyvin ehjä ja jaksaa hymyilyttää loppuun asti. Huomiota kannattaa kiinnittää myös siihen, miten paljon uusseelantilainen tragikomiikkan taju sekä kansallinen mentaliteetti tuntuu olevan lähellä meidän suomalaisten sielun maisemaa.

Tanskalainen The Early Years - Erik Nietzsche part 1 oli nimeltään niin hämärä, että tämä täytyi nähdä ihan jo sen perusteella. Mysteeri osoittautui iloiseksi yllätykseksi, kun ohjaaja Jaboc Thusen kertoi paikan päällä elokuvan kertovan legendaarisen tanskalaisohjaajan Lars Von Trierin omaelämänkerrallisen tarinan vuosista Tanskan arvostetuimmassa filmikoulussa. Trier vastaa itse elokuvan käsikirjoituksesta ja Thusen vakuutti pieni pilke silmäkulmassa ennen elokuvan alkua, että Trierin mukaan kaikki elokuvassa nähtävä on tapahtunut oikeasti. 80-luvun alkuun sijoittuvassa mukaansa tempaavassa tarinassa Erik (koomikko Jonatan Spang) kokee niin taiteellisen, kuin seksuaalisenkin heräämisen elokuvan ihmeellisen maailman ympärillä. Mitään ymmärtämättömät tyranniopettajat, omituiset opiskelijatoverit ja himokkaat naisvartalot kuuluvat jokaisen tulevan elokuvaohjaajan uran alkumetreille. Tarina on juoneltaan hauskan herkullinen ja sitä kuljetetaan rauhalliseen tahtiin. Elokuva on visuaalisesti harkitun kaunis ja huipentuu hienon utuiseen loppukohtaukseen. Henkilöhahmot sekä 80-luvun aikalaiskuvaus tanskalaisesta elokuvamaailmasta ja taidepiireistä ovat mielenkiintoisia. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta kilpaileva Thusenin teos on yksi koko festivaalien parhaimmista elokuvista.

Vakavampaa kerrontaa festivaaleilla tarjoaa oma henkilökohtainen ennakkosuosikkini, italialainen Gomorrah (Gomorra). Tappouhkauksia paossa elävän Robert Savianon kohukirjaan perustuva realistinen mafiakuvaus on kylmä tarina jokapäiväisestä elämästä rikollisuuden ja kuoleman ympärillä. Elokuvassa ei juuri iloisia tapahtumia ole, eikä onnellisia loppuja nähdä kertaakaan. Mafia levittäytyy jokaiseen yhteiskunnan sopukkaan: lapsiin, vanhuksiin, räätäleihin ja jätedumppaajiin. Koruton todellisuus ja jopa melkein dokumentaarisella tavalla arkirealismia kuvaava elokuva on vaikuttava. Hollywoodin mafiaelokuvia rakastavalle elokuva oli lievä pettymys, mutta tarkemmin ajateltuna todellisuus Napolissa onkin luultavasti gangsterisatuja karumpaa.

Korutonta katuarkea edustaa myös tanskalaisen Omar Shargawin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Go with peace Jamil (Gå med fred Jamil). Kööpenhaminan pimeillä kujilla ja ahtaissa maahanmuuttajalähiöissä seikkaileva elokuva kertoo shiia- ja sunnimuslimeiden kostokierteestä. Kuvaaja Aske Foss on loihtinut sekä kameratyöskentelyllä että valaisulla tunnelmallisen katumaailman valon ja varjon kontrasteilla sekä värimaailmalla. Elokuvassa liikutaan islamilaisen kulttuurin perinteiden ja arvojen kysymyksissä, mutta teoksessa etsitään myös valoisampaa puolta perheen ja lähipiirin merkityksestä. ”Onko porsaanlihan syöminen suurempi synti kuin toisen hengen riistäminen”, päähenkilö Jamilin isä kysyy. Hienot näyttelijäsuoritukset, tyylikäs kuvaus ja hiljentävä loppuratkaisu pistää miettimään loputtomaan ja äärimmäisyyteen viedyn koston järjellisyyttä.

Kosto ja menneisyys ovat teemoja myös brasilialaisessa elokuvassa City of Men (Cidade dos homens). Fernando Meirellesin City of God - elokuva nosti katutarinat brasilialaisista slummeista eli favelloista, suurten yleisöjen suosioon. Jatkoa elokuvalle tehtiin City of Men-tvsarjalla, jonka pohjalta Paolo Morelli ohjasi festivaaleilla nähdyn elokuvan City of Menin. Huumekauppa, aseet, väkivalta ja kuolema ovat arkista todellisuutta favelloiden kaduilla Rio de Janeirossa. Ace ja Wallace ovat juuri 18-vuotta täyttäviä nuoria, jotka nuoreen ikäänsä nähden ovat kokeneet jo paljon. Paikalliset jengit käyvät sotaa alueistaan ja kaksikko sotkeutuu kahinaan mukaan. Morellin teoksessa kamera puikkelehtii ahtaiden katujen, aurinkorantojen meren aaltojen ja öisen kaaoksen keskellä vakuuttavasti. Elämä favelloissa on päivästä toiseen suuri selviämistaistelu, jossa jopa parhaat kaverukset voivat kääntyä menneisyyden haamujen piinaamana toisiaan vastaan. Hikisen kuumassa ja verisessä urbaanissa viidakossa jokaisen kulman takana voi odottaa hyppy tyhjyyteen.

Venäläistä uutta elokuvaa näkee valitettavan harvoin Suomessa, mutta Alexander Sokurovin Alexendra (Alexandra) kannattaa katsoa, jos siihen on mahdollisuus. Tarina kertoo kuinka vanha Alexandra on päättänyt tulla katsomaan pojanpoikaansa Denistä. Lämpimän asetelman tekee hieman hankalaksi se seikka, että Denis palvelee upseerina Tšetšenian eturintamassa sijaitsevassa venäläisessä sotilastukikohdassa. Päättäväinen Alexandra ei kuitenkaan moisesta tilanteesta lannistu vaan saapuu viattomin silmin hänelle täysin vieraaseen ympäristöön, sotatilassa olevaan varuskuntaan. Alexandran on kuitenkin hankala ymmärtää vallitsevaa tilannetta ja omilla haahuiluilaan hän asettaa sota-asetelmalle inhimilliset kasvot sekä sotilaiden, että tšetšeeninväestön keskellä. Hyvinkin todellisuutta ja realismia hipova elokuva on kerronnaltaan rauhallinen. Tukikohdassa aika tuntuu olevan pysähtynyttä, ajoneuvot pöllyttävät hiekkaa ja sotilaiden kasvoilta näkyy rutiineihin kyllästyminen. Sodan nähnyt Sokurov ei halua kuvata sotaa millään lailla runollisena tai sankarillisena. Taistelua ei käydä ollenkaan, se on käyty ihmisten sisällä ja hävitty ajat sitten. Oopperalegenda Galina Vishnevskaja tekee hienon roolin arvokkaana Alexsandra-isoäitinä.