Music matters.

Musiikin ja kulttuurin yhteneminen kaiken kattavaksi ilmiöksi on näkyvillä kaikkialla elämän akseleilla: kaupassa soivista radiokanavista, ipodia kuuntelevaan tuulipukuiseen sauvakävelijään. Osa musiikkikuluttajista ajattelee ilmiön menneen jo kuitenkin liian pitkälle. Tienristeykseen, jossa musiikin sielu myydään itse paholaiselle, globaalisti kaupallistuneelle musiikkibisnekselle.

Isolla rahalla tehty musikaalihömppä ei oikein taida olla meidän suomalaisten juttu, joten missä ovat oikeat elokuvat musiikista, ilmiöstä ja sen merkityksestä olemassaolollemme? Viime vuosina tarinakertojat ovat halunneet avata silmiämme mieluummin vaihtoehtoisen, kyseenalaistavan ja jopa joskus vaarallisena pidettyyn musiikkiin, kuin sarjatuotannolla tuotetun pop-purukumimaailmaan. Toisaalta innokkaimmat genrehirviöillä leikkivät saattavat pitää jo nykyistä rock-musiikkiakin mainstreamiin verrannollisena, kauneus on siis kuulijan korvassa.

Turhanpäiväinen lokerointi sikseen, kertokoon musiikki.

Heavy Metal in Baghdad

Journalistina tai varsinkaan elokuvantekijänä ei ole helppoa nykyään työskennellä Irakissa. Suroosh Alvi ja Eddy Moretti ovat ottaneet kovan riskin lähtiessään tekemään elokuvaa todennäköisesti ensimmäisestä ja viimeisestä irakilaisesta metallibändistä Acrassicaudasta. Irakin ja Kuwaitin aavikoilla elävän mustan skorpionin mukaan nimetyn bändin tarina Heavy Metal In Baghdad on äärimmäisen mielenkiintoinen ja vakava, mutta huumorilla väritetty. Kulttuurissa, jossa ei saa kasvattaa moshaamiseen vaadittavaa pitkää tukkaa ja headbanging tulkitaan juutalaisten rukoilueleeksi, metallimanian ylläpitäminen osoittautuu ”hieman” hankalaksi. Jos ei tässä vielä tarpeeksi niin bändipaitojen pitäminen julkisesti on hyvin pitkälti paheksuttavaa, ellei kiellettyä ja kitaroiden myymisestä voi saada uhkauksia.

Kaikesta huolimatta bändin jäsenet edustavat kaikkea muuta kuin uutiskuvien välittämää irakilaissiviilin mielikuvaa. Hekin ovat kaikesta huolimatta MTV-sukupolvea, jotka ovat kuunnelleet nuorena lempibändejään Slayerista Iron Maideniin ja opetelleet englantia amerikkalaisista elokuvista. Samanlaisia nuoria miehiä on Eurooppa täynnä. Kuitenkin alkuaikoina, täysin erilaisessa kulttuurissa heitä syytettiin amerikkalaistumisesta, eikä ensimmäiseen keikkaan tarvittavaa lupaa meinannut irrota muuten - paitsi lisäämällä settilistaan Saddam Husseinia ylistävän kappaleen.

Elämä Irakissa kävi vaaralliseksi, raketti-isku tuhosi kuusi vuotta treenikämppänä pidetyn kellarin. Bändin jäähyväiskeikka järjestettiin 2006 kellarissa, jonne yleisö saapui oman henkensä uhalla. Irakin maaperän polttaessa bändin jäsenet siirtyivät yksi toisensa jälkeen Syyriaan, jossa bändi viimein yhdistyi ja teki kolmen kappaleen demoäänityksen. Syyriassa elämä kuitenkaan ei ole paranemaan päin, irakilaiset pakolaiset ovat yhteiskunnan syrjimiä, eikä Syyriassa metallimusiikin päälle ymmärretä. Huoli taakse jääneistä sukulaisista kalvaa myös sydäntä. Yhdellä lauseella: Elokuva kertoo vihasta sotaan ja rakkaudesta musiikkiin.

Musiikista ja sodasta puhuu myös Christian Karim Chrobogin dokumenttielokuva War Child. Emmanuel Jal värvättiin lapsisotilaaksi Etelä-Sudanissa 1980-luvulla, hän ehti osallistua taisteluihin viiden vuoden ajan, ennen kuin brittiläinen nainen auttoi hänet pakoon. Nykypäivänä Jal on lahjakas hiphop-artisti, joka kertoo elämäntarinaansa ja kokemuksistaan musiikin avulla. Henkilödokumentti seuraa muusikon elämänkaarta nykypäivään New Yorkin kaduille. Elokuvan loppuosassa Jal saapuu 18v jälkeen takaisin Sudaniin, jossa kohtaa taakse jääneen perheensä. Kantaaottavaa lyriikkaa viljelevä Jal esiintyy eri maitten kouluissa ja piipahti kertomassa tarinansa jopa Yhdysvaltain kongressin henkilökunnalle.

Lapsisotilaasta kertova selviytymistarina ei ole ensimmäinen lajissaan, mutta Emmanuel Jal on sen verran kiinnostava kertoja, lahjakas muusiko ja sympaattinen hahmo, että elokuvaa seuraa oikein mielellään.

Full Metal Village

Mikä yhdistää saksalaisen luomumaidon tuottajan ja niitein varustellun metallimusiikkia kuuntelevan pitkätukan? Wacken Open Air – festivaali tietenkin! Ainakin siinä yhteydessä, että Wackenin maalaiskylän ympärille kerääntyy vuosittain viikoksi yi 70000 metallimusiikin ystävää. Wacken on sympaattinen ja ilmeisesti myös elinkeinoelämältään hyvinkin omavarainen maalaiskylä, jonka kyläläiset osallistuvat joka vuosi auttamaan festivaalien erilaisissa järjestelyissä. Ilman tätä sympaattista ja maanläheistä pienviljelijäyhteisöä festivaali ei olisi niin hyvin organisoitu ja toimisi samalla hyvällä fiiliksellä. Full Metal Village dokumentin on ohjannut saksalaistunut korealaisohjaaja Sung Hyung Cho ja viimeistään tämä seikka tekee dokumentista mielenkiintoisen. Dokumentti ei ole mitään perinteistä festivaalisekoilua tai bändien livekeikkoja, mutta niitäkin nähdään kyllä, Pääasiallisesti dokumentti pyrkii kuvaamaan itse kylää ja sen asukkaita kahden erilaisen kulttuurin risteymäkohdassa.

Festivaalien alussa osa kylän asukkaista pakkaa laukkunsa ja lähtee pitkätukkien tieltä pois, mutta loput kyläläiset kokoontuvat yhteen ja alkavat valmistella kylää festivaalia varten. Festivaalien aikana mummut ja papat, aikuiset ja lapset neuvovat tietä, ohjaavat autoja ja myyvät elintarvikkeita paikallisissa kaupoissa festivaaliasiakkaille. Festivaalin hiljennettyä ja viimeisen metallin ystävän lähdettyä, kyläläiset aloittavat alueen siivoamisen. Tyytyväisinä kuitenkin siitä, että pikkukylässä tapahtuu…edes jotain. Suositeltavaa jokaiselle Wacken Open Airissa vierailleelle tai sitä harkitsevalle.

Kurt Cobain About a Son

Nirvana on kiistatta 90-luvun parhaita bändejä. Mutta kuka Kurt Cobain todella oli? Tätä kysymystä yrittää raottaa taiteellinen dokumentti Kurt Cobain About a Son. Nirvanasta ja Cobainista on kirjoitettu monia kirjoja, mutta AJ Schnackin ohjaaman elokuvan pohjamateriaaliksi on otettu ”Come as You Are: The Story of Nirvana” -kirjan vuoksi 1991-1993 äänitetyt haastattelut.

Tarina alkaa Aberdeenista, Kurtin muistellessa lapsuuttaan syntymäkaupungissaan. Kerronnallisesti dokumentti on rakennettu Kurtin puheen varaan, rauhallisesti kertova ja välillä vitsaileva rokkari analysoi elämäänsä hyvinkin avoimesti ja syvältä. Cobainin kertomukselle sielukkuutta tuo kuvituskuvaksi myöhemmin kuvattu materiaali, joka liikkuu samoissa paikoissa, ihmisissä ja aiheissa kuin miehen äänen värittämät tarinat. Kuva ja ääni täydentävät toisiaan, vaikka elementtien välillä saattaa olla jopa 15 vuotta aikaa. Kurtin puheissa liikutaan tutuissa teemoissa: lapsuudessa, nuoruusiän epävarmuuksissa, musiikin löytämisessä ja sen merkityksestä, bändin menestyksessä, huumeiden käytössä ja ihmissuhteissa. Elokuva on hyvin rauhallinen ja katsojan (kuulijan) pitää hieman keskittyä, mutta onneksi tunnelmaan pääsee nopeasti mukaan.

Mediassa itsetuhoisena ja masentuneena rokkikukkona esitellyn Cobainin maailma aukeaa aivan uudella tavalla elokuvaa katsoessa. Oman lapsen syntyminen on tuonut selvästi miehen elämään jotain, minkä vuoksi pysähtyä hetkeksi ja yrittää hillitä jopa huumeiden käyttöä. Välillä henkisesti riekaleina olleen Cobainin äänessä on kuitenkin jotain vakavaa ja ikään kuin mies toivoisi asioiden parantuvan, tai ainakin muuttuvan parempaan suuntaan. Kaikki kuitenkin katosi tuhkana ilmaan, noin vuosi haastettuluiden äänittämisestä, kun Cobain ampui itsensä 27-vuotiaana.