Pitkä viikonloppu pohjoismaiden suurimmilla dokumenttielokuvafestivaaleilla

Fiktiivisen kerronnan integroituminen dokumenttielokuviin näkyi selkeänä suuntauksena Docpoint-festivaaleilla tammikuussa 2008. Katsaus dokumenttielokuvan nykypäivän kärkikastiin paljastaa, että tuota jo dokumentin alkuajoista mukana ollutta tapaa kuvata ihmisen suhdetta ympäröivään todellisuuteen uskalletaan käyttää näkyvämmin.

Itävaltalainen elokuvaohjaaja Ulrich Seidl sanoi Docpointin ohessa järjestetyssä workshopissaan: ”Työryhmäni ei aina tiedä, ollaanko tekemässä dokumenttia vai fiktiivistä elokuvaa”. Tästä hyvä esimerkki on Seidlin Docpointilla nähty elokuva Models (1998) . Modelsissa Seidl rakentaa raakoja tositarinoita fiktiivisellä kerronnalla. Kerronta perustuu päähenkilöiden omiin elämäntarinoihin ja täten he esittävät itseään.

Kun fiktiivisen elokuvan keinoin luodaan dokumentaarisia maailmoja, lopputulos saattaa hämmentää katsojia. Useaan nykydokkariin lisätään reality-tv:stä tuttu, yksinkertaistava tyyli kertoa todellisuudenuskon rajoja kolkuttelevia tarinoita tavallisista ihmisistä. Helposti samaistuttavissa olevien hahmojen roolittaessa pitkiä teoksia, ei ole vaikea uskoa niiden suosion jatkavan nousuaan. Kaukana ollaan ajoista jolloin paasaamisen leima lyötiin jokaiseen dokumenttiin.

Paasausleimasimen kuivuttua dokumentti voi tulevaisuudessa viihdyttää tavallista töllön toljottajaa maajussin morsiamen metsästyksen rinnalla. Nykypäivän massoja kiinnostaa tavallisen ihmisen käyttäytymisen tutkiminen. Sitä viihdyttäväksi rakennettu dokumenttielokuva tarjoaa.

Vai miltä kuulostaa tarina harrasuskovaisesta nuoresta miehestä, joka paljastaa kameralle kuvittavansa raamattua eroottisvaikutteisesti ajatuksissaan (Jesus, you know, Seidl, 2003)? Draama-arvoltaan huippuluokan realityä parhaimmillaan voidaan kokea pintaa syvemmälle matkaavissa dokumenteissa. Hyvänä esimerkkinä rankasti juhlivien kaupunkinuorten kyyneltenkatkuisten aborttitarinoiden jälkeinen parisuhde elokuvassa Vesterbro (Noer, 2007).

Hämmästyttävän samankaltaista kohudraamaa saamme todistaa jokapäiväisen televisiovirran tuotteessa, reality-tv:ssä. Henkilövetoisissa dokumenteissa katsoja pääsee arvottamaan dokumentaristin näkökulmasta valittuja kohtia tavallisten ihmisten elämästä. Tärkeä ero dokumentin ja realityn välillä kuitenkin on. Dokumentti ottaa kantaa realityn tyytyessä seurailemaan kohteitaan.

Dokumentaristien tulevaisuus näyttää valoisalta. Internetin avustaessa ihmisten tietoisuuden lisääntymistä ja reality-tv:n lähentäessä katsojien kiinnostusta oikeisiin kanssaihmisiin, on dokumenttielokuvalla tilaa kasvaa valtavirtojen hyväksymäksi viihteen muodoksi. Dokumentaristien itsensä päätettävissä on, haluavatko he lisätä dokumentin kiinnostavuutta taide- ja informaatioarvon ohella viihteen puolelle.

On vapauttavaa huomata, että ihmisiä valistavan kerronnan laatu ei ole heikentynyt lavastettujen kohtauksien lisääntyessä. Jo Docpointin oppilastöissäkin oli havaittavissa kuvakäsikirjoitukseen panostamisen ja itse teokseen sävelletyn musiikin voima. Parhaiten tämä havaittiin elokuvassa Yksin, Yhdessä (Grof, 2007).

Rajatapaus Ulrich Seidl

Elokuvateollisuus on muuttumassa. Yhä useampi dokumentintekijä kilpailee yhdessä fiktiivisen elokuvan kanssa. Mm. Cannesin kultaisesta palmusta on lähivuosina kamppaillut useampikin dokumentintekijä. Tämän vuoden Docpointilla oli kunnia saada vieraakseen yksi tämän hetken fiktiivisen dokumenttikerronnan kärkinimistä, Itävaltalainen Ulrich Seidl.

Seidl taiteilee fiktiivisyyden ja dokumentaarisuuden rajamailla. Kyseisellä tekniikalla ohjaaja pystyy venyttämään henkilöhahmojensa realistisuutta äärimmilleen. Kuvatuissa hahmoissa on suomalaisille tuttua painostavuutta. Heitä kuvatessaan Seidl tasapainottelee tympeyden ja sympaattisuuden esittämisen nuoralla.

Seidlin omien sanojen mukaan hänen teoksensa ovat taiteilua ”komiikan ja tragedian hiuksenhienolla viivalla”. Käsikirjoitusvaiheessa ohjaaja löytää elokuvistaan selkeän erottelun hauskojen ja traagisten kohtausten välillä. ”Leikkauspöydällä kohtausten funktio saattaa kääntyä jopa päälaelleen”, Seidl kertoo.

Elokuviensa itseään esittävien hahmojen tunteiden näyttämisestä Seidl ottaa täyden vastuun. Hän vakuuttaa, että hänen tallentamansa ihmiset näkevät itsensä normaaleina lopullisessa elokuvateoksessa. Kyseisen seikan tiedostaminen tekee Seidlin elokuvien katsomisesta ahdistavampaa.

Animal Loven (2003) hahmoissa näkee selkeästi rajamailla seikkailujen kiinnostavuuden. Kun normaalikatsojaa saattaa yököttää henkilöhahmojen pelehtiminen lemmikkieläintensä kanssa, vakuuttaa Seidl kyseisten ihmisten käyttäytyvän samoin jokapäiväisessä elämässään. Tätä on uusi dokumentti parhaimmillaan, seikkailua näkymättömillä rajamailla.

Docpoint tarjosi katsojilleen laajan kattauksen uuden dokumenttielokuvan maailmaan, vanhaa unohtamatta. Kymmenien eri maiden kulttuuriannoksen vastapainona toimi kotimaisten elokuvien sarja, Jörn Donner ja Hannu Karpo lippulaivoinaan. Suurimman huomion festivaaleilla sai massoja viihdyttävien dokumenttien saapuminen ohjelmistoon. Useissa näytöksissä saatiin todistaa jopa loppuunmyytyjä teattereita.

Tämän vuoden Docpointin parhaimmisto osoittaa että dokumenttielokuvaa voi tehdä, ei pelkästään elokuvantekijöille ja kriitikoille, vaan myös katsojille nautittavaksi.